♥ Timeless love - paluu ♥

Osa 1

Se pääsi aina välillä unohtumaan... Mutta aina se palasi mieleen - tavalla tai toisella. Olin kirjoittanut senjopa ylös.  Kaiken sen, sen miltä se tuntui, sen miltä se näyttä... jopa he jotka tapasin siellä. Kaipasin heitä aina viikkoittain. Mutta silti aina se pääsi unohtumaan. En tiedä kumpi on mulkavampaa tai kamalampaa aikaa, se kun olen unohtanut koko asia, vai se kun muistan kaiken krsitallin kirkkaasti. Koru oli aina kaulassani. Nukkuessanikin kun se oli yöpöydällä vierssäni, katselin sitä jatkuvasti. Ajatus avata se uudelleen oli ihana. Se houkutteli, mutta samalla pelkäsin kamalasti. En tiedä mitä, mutta silti en suostunut avaamaan sitä. Kuitenkin. Kuitenkin nyt ajatus oli ihana. Täyttäisin tänään neljätoista. Koru kaulaani. Pukuni oli uusi. Isoimmat syntymäpäivä juhlat kuin koskaan. Näitä olin odottanut. Mutta nyt ajatus tuntui oudolta. Nyt oli kulunut neljä vuotta siitä, kun olin matkustanut Ricon ja muiden luokse... 

"Oletko valmis? Vieraasi ovat jo tulleet" isä huutaa alakerrasta.

Hymy nousee takaisin huulilleni. Suin paksut ruskeat hiukset silmieni edestä. Hymyilin itselleni peilin kautta ja lähdin alakertaan.

   Juhlat olivat ihanat. Juuri niin OLIVAT Ne saivat karun lopun kun paras ystäväni lähti sairaalaan. Kaikki jäivät meille mutta eivät puhunut mitään. Kukaan ei tiedä miten, mutta jotenkin hän oli lyönyt päänsä lipastoon. Mitään vakavaa hänelle ei ollut käyny, tikit päähän ja hiukan rauhallisemmin niin hän toipuu kokonaan. Mutta se tietenkin oli laskenut juhlien tasoa. Samalla isoäidin kuva oli tippunut ja särkynyt. Pidin sitä kädessäni. Yhtäkkiä tunsin halua avata riipus ja siirtyä takaisin muualla - aivan muualle. Nousin seisomaan ja kävelin vessaa kohti. Jötin kuvan vireiselle pöydälle ja otin riipuksen pois. Vedin henkeä. Sydämmeni tykytti... Otin sen käsiini. Tunsin, että ne tärisivät... Suljin simät ja avasin riipuksen. Tunsin kuinka valo kietoi minut ja minua alkoi huimaamaan. Horjuin....horjuin...horjuin... Kunnes tipuin, tipuin ja tipuin.

Osa 2

Tunsin kipua kyljessäni.

"Kuka sinäkin oikeen olet?" kuulin tiuskaisevan äänen.

Avasin silmäni ja hieroin kylkeäni. Käänsin pääni jotta näkisin kuka minua on potkinut. Edessäni oli poika. Olettaisin saman ikäiseksi kuin minä.

"Olen Isabella" sanoin jo tottuneesti.

Tuli tavallaan desavu-tunne. Koska tällä samalla rannalla olin törmännyt Ricoon. Paikka ei ollut paljon muuttnut neljässä vuodessa. Vesi oli yhä ihanan väristä ja hiekka pehmeää ja lämmintä. Hyvän tuoksuinen tuuli hyväili kasvojani jälleen. Aloin hymyillä.

"Mitä sinä virnuilet?" kysyi ihmeissään poika edessäni.

"On mukava olla taas täällä", sanoin ja nousin seisomaan.

Pojan ilme oli miettivä. Puistelin hiekan pois minun vaatteitani. Tajusin samalla, että minulla oli hienoin vaalean punainen ruusukoristeinen mekko joka minulla on. Mutta ei kai se haitaa...

"Oletko tulevaisuudesta! Eri ulottuvuudesta?" kysyi poika aivan kuin olisi tehnyt läpimurron.

"Juu, tavallaan", sanoin hämmästyneenä.

"Kutsutaanko sinua Bellaksi?" kysyi hän jatkaen.

"Juu-u" sanoin kurtistaen kulmia.

Tämä oli outoa, aivan kuin hän olisi tuntenut minut. 

"Tule, näytän sinulle paikan joka on varmasti sinulle tuttu", sanoi poika

Hän lähti kävelemään rannasta kukkulaa kohti. Viittasi minut mukaansa. Tiesin minne olimme menossa. 

Osa 3

Talo oli isompi kuin muistin. Koristeellisempi kuin muistin. Jopa erivärinen. Se oli aivan... valkoinen. Erilaisia hörhelöitä on joka paikassa. Kelloja ja muita. Omat epäilykseni oli mitä tässä talossa oli tapahtumassa... mutta sivuutin sen. Jatkoin pojan seuraamista.Tajusin juuri, että hän tiesi minun nimen, mutta minä en hänen.

"Mikäs sinun nimesi on?" kysyin yhtäkkiä.

Poika naurhti mutta vastasi "Olen Jakob, kutsu minua Jakeksi"

Nyökkäsin.

   Olimme mahtavan kokoisten ovien edessä. Ovissa oli paljon koristeita. Ne olivat ainakin viisi kertaa minun korkeuteni. Jake avasi ovet ja astui sisälle. Astuin tietenkin perässä.

   Kaikkiallla hössötti joku ihminen tai eläin. Keittiöstä tuli taivaallinen tuoksu.

"Rico on yläkerrassa..." mumisi Jake ja lähti kohti korkeita portaita.

Mahassani pompahti joku, mutta en tiedä mikä... Lähdin kipuamaan valkeita ja korkeita portaita varovasti korkeissa koroissani. Muistin missä on Ricon makkari. Olin käynyt siellä niin monta kertaa. Sydämmeni jyskytti.

"Moikka Rico", sani Jake ja avasi ovet hänen makuuhuoneeseen.

osa 4

"Kuinka sä kehtaat häiritä mu..."Rico huutaa ja kääntyy, mutta "...Bella..." hän henkäisee.

Minua nolotti, mutta vilkutin hiukan. Mutta tietysi sillon tajusin, että hänellä oli puku päällä. Kurtistin kulmani. Sitten takaatani tuli joku tyttö.

"Kulta kohta on valmista.... kuka hä  on!?"

"Tuota hän on.... Be-Bella..." sanoi Rico vaisusti.

"Kuka on Bella! Joku tyttö tulee modernissa mekossa tänne kihlajaispäivänämme! RICOOOOO!" kiljuu tyttö suoraa kurkkua.

"Vivianna kulta ei..." aloittaa Rico, mutta keskeytän:

"Kihlajais päivänä! onko sinulla kihlajaiset!? OLETKO KIHLOISSA!" kiljun minä vuorostaan.

"Tottakai hän on kihloissa" tiuskaisee Vivian omahyväisesti.

"Senkin.... SENKIN! SINÄ LUPASIT ODOTTAA! LUPASIT! MUTTA KAPPAS VAIN EI ODOTETTUKKAAN!", keuhkosin.

"Nokun vaikutti, että sinä et palaisi ja minun oli pakko..." aloitti Rico selittämään.

"Ei riitä selitykseksi!", sanoin.

"Isäni kuolee aivan milloin tahansa syöpään, jolloij  minun pitää pystyä nousemaan valtaan ja se onnistuu vain kun olen naimisissa. Olen jo viisitoista voin tehdä tämän..." selittää Rico.

Nyt vaikenin. Kyyneleet alkoi valua silmistäni.

"Se sitten on kai sillä selvä... luulin kyllä että jaksaisit...", sanon vaisusti ja lähden kävelemään poispäin.

Askeleeni kilisi ja kolisi marmorisella lattialla. Lattia oli liukas, joten päätin ottaa korkokengät pois jalasta. Kävelin ne kädessä ulos isoista ovista. Tunsin kokoajan katseet selässäni, mutta minua se ei kiinnostanut. Kävelin pihaa pitkin. Tiedän missä oloni paranee. Lähteellä. Linnan lähellä on ihana kirkas värinen lähde, jonka juuressä mietin takaisin lähtöä viime kerralla. Se tuntui oikealta paikalta.

osa 5

Kuulin kun joku astui oksan päälle. Käänsin katseeni. Jake käveli siellä minun luokseni.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyin.

"Olet ollut täällä jo monta päivää, sinun on aika tulla takaisin", sanoi Jake ja hymyili.

"Mitä se sinua liikuttaa?" kysyin itkuisena.

"Olen alkanut pitää sinusta. Ja vaikka olenkin Ricon veli, en ole hänen kaltaisensa... enkö koskaa nouse kuninkaaksi. Olen häntä puoli minuuttia nuorempi..", sanoi Jake samalla vakavana ja nauraen.

Pyyhin kyyneleeni. Oliko hän juuri sanonut, että pitää minusta? Silloin Jake ojensi minulle nenäliinan. Jostain syystä jäin katsomaan häntä silmiin. Ja hän jäi katsomaan minua. Ja sitten... Sitten näin kun Jaken naama tuli lähemmäs minun omaani. Suljin silmäni. Sitten. Sitten Jake suuteli minua. Lopuksi vain katsoimme toisiamme. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta tiesin kenestä pidän Jake... Jake... jake... 

Jatkuu ensi jaksossa...