Wors of the mind

Wors of the mind

Tajuntani sumeni. Joku laittoi nestettä nenäni eteen jaminä tietenkin hengitin sitä. Nyt kaikki näkyi kahtena. Äänet kuuluivat, aivan kuin puhuja olisi huutanut vuorten takaa. Tunsin että kaaduin, mutta en sitä että olisin koskenut maata. Putoamiseni vain jatkui. Kaikki alkoi menettää väriään. Lopulta kaikki oli vain mustaaa...

   Joka paikkaan särki. Yritin avata silmäni. Jo pienikin liikahdus tuntui siltä kuin luomiani olisi revitty irti. Päätin pitää silmäni vieläkiinni.Kuulin etäistä muminaa. Kuitenkin tämä hetkellinen tajullinen kohtaus, siis jos se ei ollut unta, oli hyvin lyhyt ja vaivuin tiedottomuuteen uudelleen...

   Oloni oli jo vahvempi. Kuulin äänet selvempinä, mutta en jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Äänet vain noruivat edestakaisin. Sinne ja tänne. Sana sieltä sana täältä. Tunsin ranteitani vasten jotain kylmää. Liikutin ranteitani. Siis yritin. Minut oli kahlittu jollain kylmillä kahvoilla puiseen pöytään. Avasin silmäni. Olin majassa. Minut oli kaapattu majaan! Olin majassa, arvattavasti keskellä ei mitään, pultattuna pöytään. Miten elämä enää paranisi?

"Katos pomo! Mulikka heräsi", sanoi joku aivan juoppuneen kuuloinen mies panda.

"No tervetuloa! Minä olen Iso C", sanoi nuori mies tai poika, katsoen minua suoraan silmiin ylhäältä päin.

" Miksi minä olen täällä! Päästäkää POIS!" karjuin pandalle takaisin.

" Ohhoh Sinulla on puhtia, mutta se on ainoastaan hyvä. Olet täällä auttamassa minua toteuttamaan historiaa! Poika, sinulla on aitio paikka tulevaisuuteen!", sanoi panda voiton riemuisesti.

Minut oli siis vanginnut joku vauhko, jolla oli jokin tulevaisuuden siinnitelma, jossa minut täytyi lukita pöytään. Ei vaikuta minun mieleiseltä.

" Miksi minut on vangittu pöytään?" sanoin.

"Saat kohta pikkuisen piikin. Se nippasee hiukan", sanoi panda, ja matki tapaa jolla puhutaan vauvalle.

Sitten panda meni pois edestäni ja nyökkäsi. Kuulin askelia, mutta en nähnyt kuka liikkui. Sitten eteeni ilmestyi jokin piikki. Piikistä tihkui jotain vihreää mönjää.

Kuulin koputusta.

"Cody! Isä haluaa sinut syömään nyt!". kuulin tyttö pandan huutavan jostain takaani.

Kuulin kuinka tyttö henkäisi.

" CODY! Mitä ihmettä sinä teet!? Lopteta heti! Voi luoja! Päästä se poika pois!" kuulin tytön kirkuvan.

"Ä-Älä sinä sano minulle mitä minä teen Anna!" kuulin Ison C, tai niinkuin oikeani nimi kai meni Codyn huutava.

Sitten tunsin lämpimien tassujen ottavan minusta kiinni. Tassut nostivat minut istumaan. Edessäni seisoi, arviolta minun ikäinen vaalea hiuksinen tyttö panda.

"Hei, olen Anna", sanoi tyttö nolona.

"Jack", sanoin nopeasti.

"No niin, mennään jo. Voit varmaan syödä meillä", sanoi Anna ja auttoi minut seisomaan. 

Siiten tunsin oikean pakarani yläpuolella piston. Riuhtaisin itseni nopeasti pois.

"CODY!" kiljui tyttö taas.

Sitten me kummatkin juoksimme pois.

   Istuin suuren pöydän ääressä.

"No Iso C, onnistuitko tänään?" kysyin nainen jonka oletin olevan Codyn ja Annan äiti.

Panin merkille, että hän ei kutsunut lastaan omalla nimellään. Cody nyökäytti päätään minuun päin. Naisen ilme vakavoitui, ja kääntyi minuun. Panda npousi hitaasti pois tuolilta seisomaan. Hitaasti minulle valkeni, että pojan vanhemmat halusivat minun saavan sen rokotteen, ja tehdä minun kanssa "historiaa". Nousin kuin salama pystyyn.

" Voi luoja!" kuulin Annan huutavan.

Lähdin juoksuun. Anna kutsui minut peräänsä. Juoksimme portaat ylös. 

   Olimme pienessä huoneessa. Anna juoksi ympäriinsä ja pakkasi pientä reppua. Vaatteita ja ruokaa. Sitten hän viittasi minut ikkunalle. Nyökkäsin ja menin hänen luokse. Sitten hän hyppäsi alas ikkunasta.

"Tule!" kuulin alhaalta.

Olin niin paniikissa oven toisella puolella olevista pandoista jotka haluavat napata minut, ja suostuin. Nyt vain pudotaan, pudotaan, pudotaan...

   Laskeuduin tömähtäen nurmikolle. Hetken tunsin pistävää kipua polvissa, mutta se meni ohi. Lähdin juoksemaan Annan perään metsän.

   Kyhäsimme majan. Ei se suojannut juuri miltään. Sadetta se piti poissa, mutta maja oli kylmä kuin panfu talviaamua.

"Mitä ne halusivat minusta?" kysyin Annalta.

"He haluavat muuttaa jonkun nesteen avulla pandoja joilla on heikko mieli hirviöiksi, joilla he haluavat valloittaa panfun", sanoi tyttö tottuneesti.

"Heikko mieli?" ihmettelin.

"Lapsia", sanoi Anna.

"Mutta...", aloitin, mutta lopetin heti.

"Mitä? Voi luoja... Sinä sait sitä nestettä!" huusi Anna.

Nyökkäsin apeana. Sitten, ihan odottamatta, Anna hyppäsi syliini ja halasi minua. Anna itki. Tunsin änen kyyneleet selässäni. Tilanne olisi ollut nolo, mutta pelko sai muut tunteet väistymää.

   Räväytin silmäni auki. Tunsin kauheaa tuskaa sisälläni. Aivan kuin olisin palanut sisältä päin. En huutanut. Kipu oli liian voimakas tehdäkseen mitään. Makasin maassa pingottuneena kivusta aivan jäykäksi. Vedin silmäni kiinni. Puristinne yhteen, aivan kuin kaksi ovea. Kun silmäni oli kiinni, kipu hellitti. Avasin silmäni. Kipu oli kuin tuhka tuuleen hävinneenä. Nousin istumaan. Ravistelin päätäni.

"Oletko ku-kunnossa?" kuului heikko tytön ääni takaani.

Käännyin.

"Iiiik!" huusi Anna.

Sitten kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan.

"Miksi? Miksi?" vaikeroi Anna.

"Miksi mitä?" kysyin.

"Et-Etkö halua vain tuhota?" hän kysyi epäriden.

"En! Miten niin?" kysyin.

"Sinulla on vahva mieli. Se pystyy vastustamaan perheeni myrkyn... melkein...", sanoo Anna loppua kohden vaisummin.

"Miten melkein?", sanoin nopeasti.

"Sinun silmäsi muuttuivat punaisiksi!", sanoi Anna hysteerisesti.

Laitoin käteni silmien eteen niin nopeasti kuin pystyin. 

   Mieleeni tuli outoja ajatuksia. Tuhoa! ... ei.. EI! Ei panfua saa tuhota! Tapa! Ei... EI, ei saa tappaa!

Nämä ristiriitaisetajatukset, repivät minua. Ne tuottivat tuskaa minulle.

"Sinut on hoidettava kuntoon! Ei vain ole vasta-ainetta...", sanoi Anna hajamielisesti.

Minua olisi itkettänyt, mutta ainut tunne jota jostain syystä tunsin oli viha... Halusin tuntea iloa, mutta tunsin vain vihaa...

   "Sinut on tunnettava jotain todella suurta, niin aine poistuu kehostasi!" huutaa Anna hetken kuluttua voiton riemuisesti.

Raivostuttavaa! En tunne mitään muuta kuin vihaa!. Halua tuhota ja vihata.

"Mennään kaupunkiin!" sanoo Anna.

Nyökkään kireästi.

   Pitkä kävely matka. Tyttö tuijottaa kokoajan. Raivostuttavaa! Raivostuttavaa! Mutta nyt se oli ohi. Olimme kaupungissa. PAIKKA MIKÄ PITÄÄ TUHOTA! 

  En voinut hillitä itseäni. MInä vain juoksin ja aloin tuhota. Kuulin Annan huutavan. Vaikka halusin, en pystynyt välittämään siitä. Uusi julma-minä alkoi ottaa vallan minusta. Halusin anoa apua Annalta, mutta vihasin kaikkea, jopa häntä. Ei.. En vihannut Annaa! Aloin taas saada kontrollin omasta kehosta. Anna piti minut omana itsenäni. Minä... Minä... Minä pidin Annasta, vaikka en tuntenut häntä kovin hyvin. Mitä oikein puhun! Vihaan kaikkea! Ei... En vihaa. Vihaan! En vihaa VIHAAN! Juoksin päin puistoa. Revin kaikki puut ja pensaat pois. Suljin silmäni, ja revin kaikin voimin kaikkea irti. Mutta yhtäkkiä, en halunnutkaan tehdä sitä. Palasin normaaliksi taas. Tunsin jotain... huulillani. Avasin silmäni. Anna suuteli minu! Naamani revähti punaiseksi. Tunsin. Tunsin tunteen en vihaa.

   En tiedä, miten kauan minä seisoin siinä, mutta ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä, me seisoimme erillään.

"Silmäsi!" sanoi Anna ja osoitti silmiäni.

"Mitä?!" huusin hätääntyneenä.

"Ne ovat normaalit! Yhtä ihanat kuin ennenkin. Ruskeat, ei punaiset", sanoi Anna ja juoksi halaamaan minua.

Minä vain hymyilin.

" Kävit oikean mielten sodan!" nauroi Anna.

"Niin. Niin tein", nauroin takaisin.

Jatkaisin Auttaisin kaikkia muita, jotka ovat joutuneet niiden hullujen uhreiksi.

" Autetaan lisää, pelastetaan kaikki muutkin!" sanoi Anna.

"Tietysti!" sanon.

Sitten me suutelemme taas. Kuitenkin juuri nyt me olemme kahdestaan, ja normaaleja. Sota jatkuu joskus toiste. Nyt on vain aikaa tälle...

~The End~