♥Timeless Love♥

                                     Timeless Love

1. Osa

 "Tämä on äitisi riipus", sanoo isoäiti ja ojentaa minulle koriteellisen rasian minulle. "Ki-kiitos", sanon ja otan rasian. Kyyneleet alkavat valua minun pitkiani pitkin. Kädessäni oli viimeinen muisto äidistäni. Avasin rasian vapisevin käsin. Rasian sisällä oli muhkea liila tyyny. Nyynyyn oli uponnut kaunis riipus. Se oli medaljonki. En uskaltanut avata sitä. En muistanut äitistä mitää, enkä koskaan ole saanut tietää miltä hän näyttää. Joten nyt kun sille oli aika, minä en halunnutkaan sitä. Halusin pitää omat kauniit kuvitelmani. Laitoin kuitenkin riipuksen kaulaan. Se oli hopeinen jossa oli liiloja kiviä. Isoäitni hymyili minulle. Nyt olin kymmenen, aivan ku isoäiti oli luvannut. Sain lahjaksi jotain todella tärkeää. Osan perheestäni puuttuvasta henkilöstä.

   Minulla on syntymäpäivät. Täytän yksitoista. Nyt on neljä vuotta siitä kun sain riipuksen. En ole vieläkään avannut sitä. Istun sänkynilaidalla ja katselen riipusta. Kyyneleet alkavat vieläkin valua poskiani pitkin. Kesken hetken, puhelimeni soi. Ruudussa luki "isä". "Mitä asiaa?" kysyin. "Tuota kulta... tulisitko tänne... sairaalaan" isä sanoo vaivautuneesti. "Mitä on tapahtunut?!" henkäisen. "Sinin on parempi itse nähdä..." isä sanoo vaimeasti. Heitän puhelimen sängylle ja alan juosta alas ja ulos, kohti sairaalaa.

"EI!" huudan itkun seasta ja vaoan sängyn laidalle. Kyyneleet valuvat vuolaasti poskiani pitkin. Isoäiti oli poissa. En koskaan näkisi häntä. Nyt, ajattelin, nyt avaisin riipuksen ja katsoisin äidin kuvan. Nousin ylös ja juoksin ulos ja takaisin kotiin. 

   Heittäydyin sängylle ja otin riipuksen pois kaulastani. Vapisevin käsin aloin avata riipusta. Mutta juuri kun avasin sen, alkoi siitä purkautua outoa valoa. Se oli aivan sinistä ja kirkasta. Se sokaisi minut täysin. Minua alkoi pyörryttää. Aloin horjua. Astuin kokoajan yhden askeleen taaksepäin. Aivan kuin olisi alettu kallistaa maata jalkojeni alla. nyt jalkani nousivat maasta ja aloin kaatua takapuolelleni. Mutta en tömähtänytkään takapuolelleni vaan putosin putosin putosin....

   Nousin itualleen, minua huimasi edelleen. Suljin silmäni. Päätäni särki. Nyt tajusin jotain, en istunut parketilla. Istuin hiekalla. Silmäni rävähtivät auki. Katselin rantaa. Pitkää, pitkää rantaa. Siellä ei ollut muuta kuin palmuja pehmeää hiekkaa ja trkoosia vettä. Kaunein ranta mitä olin koskaan nähnyt. "Oletko kunnossa" Kuulin jonkun huutavan takaani. Käännyin ympäri.

2. Osa

Kun olin kääntynyt näin pojan. Pojalla oli vanhan aikaist vaatteet ja ruskeat hiukset. Oletettavasti poika oli minu ikäinen. "Ju- Juu O- Olen kunnossa", mongersin. "Hyvä!" sanoi poika pirteänä hymyillen. Nyt aloin minäkin hymyillä. "Nouse ylös niin vien sinut peseytymään ja vaihtamaan vaatteet!" sanoi poika ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. Tartuin siihen. Hän nosti minut ylös ja päästi kädestni heti irti. Katsoin häneen ja aloin nauraa. Minusta nauroin kuin idiootti, mutta hän vain hymyili.

   Hetken me kävelimme. Sitten hän sanoi: "Kohta ollaan perillä!" "Selvä..." sanoin ja aloin miettiä mikä hänen nimi olikaan. "Emme taineet esitellä nimiämme toisille?" sanoi poika nauraen. "Emme!" naurahdin. "Minä olen Rico", sanoi Rico. "Minä olen Isabella, kutsu Bellaksi" kerroin.

   Olin odottanut joutuvani johonkin pieneen taloon, mutta olin väärässä. "Mi-Mikä tämä on?" henkäisin. "Juu, se on meidän talomme", sanoi Rico ylpeänä. "Te olette...", aloitin. "Niin olemme kuninkaallisia", sanoi Rico. "Olet prinssi!" henkäisin. Rico näytti nololta.

3. Osa

Kävelimme pitkin toria. Kaikki katsoivat meitä. Minua se häiritsi vieläkin. Rico vain käveli aivan kuin olisimme oleet kaksisteen. Minulla oli uusi asu. Se oli hieno valkoinen asu jossa oli ruskea nahka vyö ja nyörit selässä. Olin saanut koruja, kenkiä ja kaikkea mitä halusin. Kaiken oli Rico ostanut minulle. Kaikkien tuijotuksesta huolimatta minulla oli ollu ihanaa Ricon kanssa, enkä ollut ajatellut millaista oli kotona nyt. Paitsi nyt ajattelin. Olimme kävelemässä linnan pää käytävää, kun pysähdyin kuin seinään. "Mikä on?" kysyi Rico heti. "Tuota..."sanoin ja emmin" en ole ollut kotona kuukauteen, he ovat varmasti kauhean vihaisia ja huolissaan", sanoin ja katsoin Ricoa. Nyt hänkin näytti tajuavan tilanteen. "Onko?" aloitti Rico. Minä nyökkäsin. Minun oli mentävä kotiin. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Kun Rico huomasi sen, tapahtui jotain odottamatonta. Rico tuli minun viereeni ja halasi minua. Hetken vain pällistelin. Rico irrotti itsensä minusta. Hän näytti nololta. Minä käännyin ja juoksin pois.

   Istuin huoneessani ja itkin. Minulla oli kaikkea täällä, mutta minun olisi lähdettävä. Enkä voisi ottaa Ricoa mukaan. En voisi ottaa mitään mukaan. Suljin silmäni ja vedin henkeä. Aloitin pakkaamisen hitaasti.

4. Osa

Suljin laukkuni. Huokaisin. Nyt olisi se päivä. Päivä jolloin minun on määrä palata ajassa omaani. Joutuisin hylkäämään kaikki ihanat ihmiset, jotka täällä asuvat. "Oletteko valmis neiti?" kuulin hovimestarin kysyvän oveni takaa. "Olen", huikkasin ja menin hänen perässään alas.

   Aulassa olivat kaikki. Tai ainakin minä luulin niin. Rico ei kuitenkaan ollut. "Missä Rico?" kysyin. "Hän on huoneessaan", sanoi hovimestari. "Miksi hän ei tullut?" kysyin apeana. "Hän sanoi, ettei ole mitään syytä tulla enää alas katsomaan sinua, neiti", kertoi hovimestari. "Saanko käydä hänen huoneessaan?" kysyin. "Jos se sopii hänelle", sanoi hovimestari. Laskin laukkuni ja juoksin marmori portaat ylös.

   Koputin isoa ovea. "Lähtikö hän jo!?" kuului huoneesta Ricon äkäinen ääni. "Ööh- En ole vielä lähtenyt", sanoin nolona. Hetkeen hän ei sanonut mitään, mutta loulta hän sanoi: "Mitä asiaa?". "Ajattelin vain tulla juttelemaan", vastasin. "Miksi?" kysyi Rico äänellä josta kuuli, että hän pidätteli itkua. "Koska haluan puhua siitä, miksi sinä olet siellä huoneessasi lukittautuneena", sanoin. "Mistä sinä sen muka tiedät?" "Niin juuri"

   Nyt kuulin rapinaa. Hän avasi oven. "Saanko tulla sisään?" kysyin, kun en ollut vielä liikkunut yhtään. "Saat", sanoi Rico hieman tylysti. Astuin huoneesen. Olin käynyt siellä useasti, mutta minusta tuntui, että siellä oli vähemmän valoa kuin koskaan ennen. "Miksi olet täällä?" kysyin rauhallisesti. Rico veti henkeä ja sanoi: "Kun... minä olen alkanut pitää sinusta, ja hetikun kerroin sen, sinä vain lähdet pois!". Katsoin häntä hölmistyneenä. "Mi- Minäkin pidän sinusta", sain sanottua. "No miksi sitten lähdet!" hän sanoi korotetulla äänellä. "Koska minun täytyy!" sanoin samalla äänensävyllä takaisin. "MIKSI!" hän huusi takaisin. "Jos saisin päättää, jäisin!" huusin takaisin. "No mikset jää!" hän huusi, mutta tälläkertaa hiljaisemmin. "Koska en saa päättää itse", huokaisin "Minun on mentävä. Tämä ei ole minun kotini. Olen tulevaisuudesta. Minulla on siellä perhe, minun on palattava!" yritin kertoa mahdollisimman rauhallisesti. "Voisimpa tulla mukaasi", hän sanoi. "Sinulle voisi käydä jotain, sinun on turvallisempaa pysyä täällä", sanoin. "Palaatko vielä joskus?" hän kysyi. "Jos vain voin, minä yritän palata", sanoin. Nousin seisomaan. Nostin kassini olalle. Sitten kumarruin ja annoin Ricolle pusun poskelle. En edes katsonut häneen vaan lähdin alas takaisin.

   "Noniin oletko nyt valmis palaamaan?" kysyi hoimestari. "On", sanoin ja katsoin taakse. Rico seisoi siellä poskeaan pidellen. Minä naurahdin. Hovimestari ojensiminulle riipukseni. Kävelin kaikkien eteen. Katsoin viimeisen kerran kaikkia. Katsoin pisimpään Ricoa. Palaisin vielä, ajattelin. Sitten avasin riipuksen. Valo ympäröi minut. Sitten kaikki atosivat minun ympäriltäni.

   Makasin taas sängylläni. Laitoin riipuksen kaulaan, ja menin isän luo alakertaan.

                                 The end